Siellä, Missä Suru Muuttuu Rakkaudeksi — Läsnäolon Voima Surun Keskellä

🎧 Haluatko mieluummin kuunnella kuin lukea? Olen tehnyt myös ääniversion blogitekstistä, joka on suoraan sydämestäni nauhoitettu ❤️. Löydät sen blogitekstin lopusta.

Joinain päivinä suru palaa — ei enää myrskynä, vaan pehmeänä, hiljaisena kipuna. Kyyneleet alkavat valua poskilleni, ja mieleen nousee muistoja menneisyydestä. Kaipaus hiipii esiin. Ei ainoastaan menneisyyttä kohtaan — yhteisiä kävelyjä luonnossa, myöhäisiä moottoripyöräajeluita ja hiljaisia tähtienkatseluiltoja — vaan myös tulevaisuutta kohtaan, joka ei koskaan toteudu.

Ja silti, samaan aikaan… hän on yhä täällä.

Siitä lähtien kun sielunkumppanini siirtyi pois fyysisestä maailmasta, olen hämmästyksekseni tuntenut hänen läsnäolonsa vierelläni joka ikinen päivä. Hän on lähettänyt minulle lukemattomia sydämiä fyysisten objektien kautta, ohjannut minua intuitiivisesti tiettyihin paikkoihin, auttanut löytämään uuden asunnon — ja saanut jopa lukuisia autoja pysähtymään suojateiden edessä, jotta pääsen turvallisesti kadun yli. Jos tunnet yhtään Rodoksen liikennekulttuuria, tiedät kuinka harvinaista se on. Olen jakanut näitä ihmeellisiä tarinoita aiemmissa blogikirjoituksissani, jos haluat lukea niistä lisää.

Joten… Hän On Yhä Täällä — ja Silti, Hän Ei Ole.

Ja se on ollut yksi vaikeimmista asioista ihmisyyteni tasolla ymmärtää ja integroida. Tunnen hänet. Puhun hänelle joka päivä. Kuulen hänet intuitioni kautta ja vastaanotan näitä kauniita merkkejä. Mutta hän ei ole täällä tavalla, jolla voisin pitää häntä sylissäni ja koskettaa.

Hänen rakkautensa ympäröi minua. Hänen energiansa ohjaa minua.

Mutta on silti hetkiä — kuten tämä — jolloin ikävä hänen fyysistä läsnäoloaan kohtaan tuntuu kuin keuhkoni tyhjenisivät. 

Rakkauden Ikuisen Olemuksen ja Fyysisen Muodon Kaipaamisen Paradoksi

On olemassa outo paradoksi: sen syvällinen ymmärtäminen, että rakkaus ja sielun yhteys ovat ikuisia, mutta samanaikaisesti on kova kaipuu siihen rakkauden fyysiseen muotoon, jonka tämä rakkaus kerran otti.  

Meille ihmisille tuo kaipaus voimistuu, kun mielemme vaeltaa menneeseen — eläen uudelleen kauniita muistoja — tai siihen tulevaisuuteen, jota kerran unelmoimme yhdessä. Joskus tuska voimistuu, kun mieleen nousee kysymys uhriutumisesta käsin, kuten: “Miksi minä?”

Mutta yhä uudelleen, palaan siihen, mitä olen oppinut läsnäolosta ja henkisestä polusta: avain on hellästi palata tähän hetkeen.

Läsnäolon Voima Surun Keskellä

Suru pehmenee, kun kohtaamme sen täydellä tietoisuudella, hyväksynnällä ja läsnäololla.

Kun annamme surun nousta — ilman että vastustamme, analysoimme tai työnnämme sitä pois — huomaamme, että se ei olekaan pelottava paikka. Siitä tulee tila, jossa rauha voi hiljalleen alkaa nousta esiin. Kipu ei katoa hetkessä, mutta kyynel kyyneleeltä, kerros kerrokselta, se muuttuu. Läsnäolon ja hyväksynnän kautta sydän alkaa parantua.

Jos en olisi oppinut kohtaamaan tunteitani tietoisesti — hyväksymään täysillä sekä valon että varjon — en tiedä, miten olisin selvinnyt edellisistä viikoista. Aiempi matkani tietoisen läsnäolon parissa opetti minulle, kuinka kohdata syviä pelkoja, haavoja ja traumoja. Ja vaikka se laittoi minut toisinaan polvilleen lattialle, se myös näytti, että tunteet eivät riko meitä — vaan niiden vastustaminen tekee sen.

Läsnäoloharjoitusten ja sielunkumppanini siirtymän kautta olen ymmärtänyt jotain hyvin syvällistä: nykyhetki on paikka, jossa sielu elää. Ja tässä hetkessä rakkaamme eivät ole koskaan kadonneet — he ovat vain fyysisen muodon tuolla puolen. Läsnäolon kautta pääsemme käsiksi ikuisuuteen, siihen muodottomaan ulottuvuuteen, jossa sielunyhteys jatkuu. Se ei tapahdu enää puhelinsoiton tai viestin välityksellä, vaan hiljaisen sisäisen tilan kautta — tilan, jossa rakkaus ei koskaan kuollut.

Rakkauskirje Verhon Takaa

Haluan lopuksi jakaa yhden niistä monista taianomaisista hetkistä, joita olen kokenut sielunkumppanini siirtymän jälkeen — tarinan, joka yhä tuo kyyneleet silmiini ja rauhan sydämeeni. Ehkä se tuo myös sinulle lohtua.

Muutama päivä sitten sanoin hänelle ääneen: “Et ole lähettänyt minulle sydämiä pitkään aikaan…”

Samana päivänä, kun olin tekemässä lounasta ja kaadoin oliiviöljyä pannulle, pysähdyin. Siinä, hohtavassa kullanvärisessä öljyssä, oli yhtäkkiä täydellinen sydän.

Myöhemmin samana päivänä tunsin vahvan intuitiivisen viestin lähteä merenrannalle kävelylle. En tiennyt tarkalleen minne olin menossa, mutta seurasin sisäistä johdatusta — ja hänen opastusnumeroaan “23”, joka toistui autojen rekisterikilvissä. Lopulta päädyin rannalle — pieneen kirkkoon, jossa olimme usein sytyttäneet kynttilöitä ja vain olleet yhdessä.

Ja siellä hiekassa… joku oli piirtänyt sydämen. Se odotti minua. Tietenkin itkin. Mutta en surusta. Vaan kauneudesta. Tästä ihmeellisestä yhteydestä.

Rakkaus ei pääty.
Se vain muuttaa muotoaan.

Ja kun kohtaamme surun läsnäololla — emme löydä vain rauhaa, vaan myös sen paikan, jossa rakkaus yhä puhuu. ❤️

🎧 Tästä voit myös kuunnella blogipostauksen.